Tukkijunkkari Kertomus Karjalasta

?kk??seen ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja ajaja, n?yttiv?t kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan tekiv?t ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutel

t vaunut laivasi

han astumaan ensin nuorta, siev?n, mutta j?yk?n ja tylyn n?k?ist? naista ja sitte vanhempaa lihavaa naista,

ysyi h?n saksankiele

kulkenut Uuraan ohi, - vastasi puhuteltu melkein n?yr?sti.

ume seurasi heit?. Miss? nuo kolme kulkivat, vet?ytyi tihe?, odottava ihmisjoukko kunnioittavasti syrj??n. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa h?n

n ja ymp?rist?st??n huolimatta alkoivat h

atkusti ulkomaille, kysyi ?iti. Seh?n oli sa

heti t?din kuoleman j?lkeen, syksyll

tuon rakkaan pojan kotiin tulevan iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja kaup

Sinun ei olisi pit?nyt tulla t?n?p?iv?n? t?nne. Muuten olisi Emilin pit?nyt hiukan kiirehti?.

n puhua ainoasta veljest?si? k

i herra Sch?nfeld, kii

eih?snieme

ld aivan varma siit?, e

ra pyysi s?hk?tiet? rah

taina, matkustavansa

?ilemist?k??n, ett? h?

ti

si kalpeat, t?ytel?iset kasvonsa tytt?rens? puoleen ja san

ei h?n mitenk??n olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tul

t viel? enemm?n; h?n n?ytti silm?nr?p?yksen taistelevan sis?llist? taistelua, tuliko h?nen r

ja my?t?tuntoisuutta osoittavalla ??nell? sanoi h?n: tied?tk? ett? Emil kuuluu suuresti muutt

een. Tied?th?n, ?iti, ett? h?n muun muassa on

ut heikkokasvuinen, ja mit? siihen

h?yrylaiva verkkaan ja mahtavasti. Katteinin k?skysanat, koneen p?rin?, potkuri, joka loiskutteli virran vett?, ja h?yry, joka sihisten hy?kk?si ulos, voittivat rantaj?tkie

nismuotoisiin kasvoihin el?m?nkyll?stys oli piirt?nyt j?lki??n, tuli rantalaudalle ja ep?r?iden katseli ymp?rilleen. Nyt juoksi herra Sch?nfel

uljaasti liikutuksensa. Herra Emil n?ytti vaivatulta ja raukealta; h?n antoi k?sivartensa ?idilleen ja vei h?net vaunuille

ettu, purskahtivat mole

?, kuiskasi ?iti. Hu

o hillit?n itku, nuo kasvot, jotka h?n nyt n?ki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja

kadulle p?in sek? suurella holvikkaalla, melkein aina suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun j?sen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyss? kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki t?m? rakennustait

a mieluinen paikka. Se kohosi pengerrellen korkealle, niin ett? rakennus pihanpuolelta oli ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereell? kasvoi kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen patsas-sivustaisen paviljongin

ksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein py?reiss? kehyksiss??n. Ikkunain v?lill? oli pandanus-kasvi, johon h?nen mielest??n ei ollut kasvanut lehte?k??n lis??, siit? kuin sen lehtioat h?nt? poikana pistiv?t. Ja h?nen ?itins? ja sisarensa

h?nen olisi pit?nyt tuntea is?ns? ?sken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli h?n tulevaisuutta, el?m?? t?ss? vanhanaikuisessa rumassa kodissa, t?ss? pieness? yksitoikkoisessa kaupungissa.

ten tuoksu taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui sis??n sanoaksensa viel? kerran viimeiset j??hyv?isens? vainajalle. Tuolla lep?si vanhus, katoavaisuuden leim

sit? sanatonta levottomuutta ja hellyytt?, jolla h?n katseli poikansa kasvoj

ij?n tavalla, tuntematta aluss

aisesti. H?n muisteli mitenk? h?nen is?ns? oli tapana t?sm?lleen viiden ly?nnill? sanoa: "kas niin, poikani, nyt menemme konttoriin", ja t?t?

i kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillitt?m?sti h?nen silmist??n. Yhdess? silm?nr?p?yksess? n?ki h?n s

kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eiv?t en?? sallineet el?m?n kiehuvien nestetten helmeill? ja vaahdota h?nen sis?ss??n, oli h?n koettanut keinollisesti verest?? unteluuttaan ja tylsyytt??n. Askel askelelta oli h?n joutunut viimeisen ja kavalimman yst?v?n, morfiinin, haltuun. Jo aikoja sitten oli h?nelle tullut se hetki, jolloin huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena. Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli h?

kauhistuneena, mutta salaisen huumauksen

nnellisessa hymyilyss?, olihan se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meid?t

anut h?nen sielunsa silmiss? ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan tuskin tajuttuna s

nteesta kuollutta kohtaan, jotka h?nen poikansa silminn?ht?v?sti osoitti. - Emil, hillitse kyyneleesi. Sin? olet v?syksiss

llalla vei h?n poik

s?tyksi kodissa, h?n tunsi veljens? perinpohjin; h?n ei ollut odottanut t?t? ankaraa surun puuskaa. H?n tiesi is?n ja pojan v?lin jo monta vuotta olleen kalsea, ja ett? t?m?

uun vainajasta, h?nen viimeisist? sanoistaan, mist? h?n oli puhunut, ja mik? oli kiinnitt?nyt h?nen mielens? viimeisin?

pe?sti ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet, jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa t?h?n kotiin, t?h?n maahan, jota h?n ei ollut moneen aikaan n?hnyt. Kuinka oli h?n voinut itsens? niist? irroittaa, kuinka

l? kuhersivat viel? kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyh?n Olavin torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten j?ttil?inen satujen maasta. Puheet ja kyyneleet, itk

ruttanut sielunsa kotimaan ilmassa, puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyv?? y?t? ?idilleen ja sisarelleen ja tultuansa yl?s huoneeseensa, tuoho

artiopaikalle, jota h?nen is?ns? kolmekymment? vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka h?nen

otti esille kalukotelonsa, haki siit? ja tapasi pienen pullosen. Senj?lkeen astuskeli h?n viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Ep?r?iden viimeise

p??sky viel? lenteli vanhan linnan ymp?rill? pyyt?ess??n hyttysi? ja hy?nteisi?. Tummansininen viiru t

ta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen siivill? sis??n huoneeseen. Oh, miten hyvin h?n tunsi tuon viettelev?n hajun! Kiivaa