Tukkijunkkari Kertomus Karjalasta

Keisarikatua my?ten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan hevosparin vet?m?t kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja yhdess? h?lkyttelem??n, vanhoihin vaunuihinsa sek? ij?kk??seen ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja ajaja, n?yttiv?t kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan tekiv?t ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat vaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari kerran sata kuusikymment? vuotta sitte ammutti, ja josta h?n kulki sis??n tuohon antautuneeseen kaupunkiin.

T??ll? k??ntyiv?t vaunut laivasillalle vasemmalle.

Sirosti, viimeisen lyypekil?isen kuosin mukaan puettu konttoriherra riensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta, siev?n, mutta j?yk?n ja tylyn n?k?ist? naista ja sitte vanhempaa lihavaa naista, jotka kumpikin olivat syv?ss? surupuvussa. Vanha pullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen k?sivarteen.

- Herra Sch?nfeld, kysyi h?n saksankielell?, joko laiva n?kyy?

- Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut Uuraan ohi, - vastasi puhuteltu melkein n?yr?sti. - Tahtooko rouva kauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?

Puhuteltu ei v?itellyt t?t? ehdotusta vastaan, ja herra Sch?nfeld, kauppahuone Blumen ensimm?inen kirjanpit?j? vei vanhan naisen tyhj?lle penkille; h?nen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heit?. Miss? nuo kolme kulkivat, vet?ytyi tihe?, odottava ihmisjoukko kunnioittavasti syrj??n. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa h?n sek? h?nen tytt?rens?, korkeasti kunnioitetun, nelj? p?iv?? sitten kuolleen perheenis?n vuoksi k?viv?t, vaikutti, ett? yleis?, ahdingosta huolimatta, oli tavallista alttiimpi tilaa antamaan.

Naiset k?viv?t matalalle penkille istumaan ja ymp?rist?st??n huolimatta alkoivat he puhella matala??nisesti saksankielell?.

- Kauvanko nyt siit? on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi ?iti. Seh?n oli samaan aikaan kuin nytkin, kes?kuulla, vuonna...

- Etk? sit? muista, ?iti. Seh?n oli heti t?din kuoleman j?lkeen, syksyll? tulee nelj? ja puoli vuotta siit?.

- Oh, joko siit? on niin pitk? aika kulunut, kas, miten sukkelaan vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja kauppaneuvoksetar painoi nen?liinansa kyyneltyviin silmiins?. - Ja is? raukka, joka ei saanut n?hd?...

- Kas niin, ?iti kulta, ?l? nyt puhu siit? asiasta, hillitse itse?si nyt siksi, ole niin hyv?. Sinun ei olisi pit?nyt tulla t?n?p?iv?n? t?nne. Muuten olisi Emilin pit?nyt hiukan kiirehti?. Kaksi vuotta yhten?ns? on h?n luvannut palata kotio, eik? h?nen viipymist??n nyt voi puolustaa.

- Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljest?si? keskeytti rouva Blume tyt?rt??n.

- Jo n?kyy laiva, sanoi herra Sch?nfeld, kiirehtien naisten luo. -

Se on jo Keih?sniemen kohdalla.

- Ja onko herra Sch?nfeld aivan varma siit?, ett? Emil herra on mukana?

- Aivan varma. Emil herra pyysi s?hk?tiet? rahoja ja sanoi l?htev?ns?

Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensim?isess? laivassa

Lyypekiin, eik? ole ep?ilemist?k??n, ett? h?n nyt vihdoinkin palaa

kotio.

Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. H?n k??nsi kalpeat, t?ytel?iset kasvonsa tytt?rens? puoleen ja sanoi niin ??neen, ett? herra Sch?nfeldkin saattoi sit? kuulla:

- Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tied?th?n sen, ei h?n mitenk??n olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sit? viipyi h?n ulkomailla rakkaan is?ns? luvalla.

Herra Sch?nfeld ymm?rsi ysk?n ja vet?ytyi syrj?lle. Neiti Helenen j?yk?t piirteet j?ykkeniv?t viel? enemm?n; h?n n?ytti silm?nr?p?yksen taistelevan sis?llist? taistelua, tuliko h?nen ruveta tuohon arkaan asiaan, puhelemaan veljest?ns?, vai eik? - h?n piti parempana olla vaiti.

Oltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume j?lleen puhumaan pojastaan. Harrasta lempeytt? ja my?t?tuntoisuutta osoittavalla ??nell? sanoi h?n: tied?tk? ett? Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime vuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin n?ki h?net Hampurissa.

- Niin, h?n kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tied?th?n, ?iti, ett? h?n muun muassa on kovin laihtunut ja menett?nyt muhkean tukkansa.

- Niin, h?nen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mit? siihen tulee, ett? h?n on laiha, niin...

Nyt vihelsi h?yrylaiva. Syntyi kova liike v?kijoukossa, joka tunkeutui sille kohdalle, miss? h?yrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin minuutin per?st? l?heni tuo iso h?yrylaiva verkkaan ja mahtavasti. Katteinin k?skysanat, koneen p?rin?, potkuri, joka loiskutteli virran vett?, ja h?yry, joka sihisten hy?kk?si ulos, voittivat rantaj?tkien huudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleis? rannalla ryhtyiv?t. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleis? valloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.

Rouva Blume ja h?nen tytt?rens? istuivat viel? rahilla odottamassa, kunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka kaunismuotoisiin kasvoihin el?m?nkyll?stys oli piirt?nyt j?lki??n, tuli rantalaudalle ja ep?r?iden katseli ymp?rilleen. Nyt juoksi herra Sch?nfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen h?nen matkakamsuistaan ja osoitti n?yt?nn?llisell? liikehdyksell? noita kahta naista.

Herra Emil, sill? h?n se oli, kiirehti sinne, sulki ensin ?itins? ja sitten sisarensa syliins?. Molemmat naiset hillitsiv?t uljaasti liikutuksensa. Herra Emil n?ytti vaivatulta ja raukealta; h?n antoi k?sivartensa ?idilleen ja vei h?net vaunuille, auttoi h?nt? siihen, nousi itse sis??n ja ny?k?ten hyv?? p?iv?? Antti ajajalle k?ski h?n t?m?n kiireesti ajaa kotiinp?in.

Kun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset ?kki? itkuun.

- Is? sanoi terveisi?, kuiskasi ?iti. Huomenna on hautajaiset.

Herra Emil oli kuin tulisilla hiilill?. H?n puristi naisten k?si? lausumatta sanaakaan. Tuo hillit?n itku, nuo kasvot, jotka h?n nyt n?ki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun v??nt?min?, tekiv?t h?neen ik?v?n vaikutuksen, joka poisti h?nen surunsa,

Blumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma kaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu hakkaamattomista harmaakivij?rk?leist? ja sisustettu kellareiksi ja varastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella aukolla kadulle p?in sek? suurella holvikkaalla, melkein aina suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun j?sen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyss? kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki t?m? rakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mit? jyrkimm?ss? ristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli tiilist? ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. T?ss? huoneessa oli Blumen suku polvi polvelta el?nyt ja asunut melkein sata vuotta.

Nyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin kopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin l?pi ajoi Blumen perhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mit?t?n ja ruma, niin oli piha sit?vastoin p?iv?paisteinen ja mieluinen paikka. Se kohosi pengerrellen korkealle, niin ett? rakennus pihanpuolelta oli ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereell? kasvoi kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen patsas-sivustaisen paviljongin ymp?rill?. Siell? t??ll? seisoi pihamaalla joukko mit? erilaisimpia puu-, irtokivi- ja tiili-ulkohuoneita ilman j?rjestyksett? ja erisuuntaisia, joitten jyrk?t p??dyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten sek? muutamien koivujen v?lilt?.

Blumen perheel?iset astuivat sis??n vanhaan asuntoonsa. Herra Emil katsoi ymp?rilleen. Kaikki oli n?iss? suojissa n?k?isens?, jommoisina h?n ne lapsuudestaan saakka oli n?hnyt, valkoiset sein?verhot, jouhivaatteella p??llystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello yksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein py?reiss? kehyksiss??n. Ikkunain v?lill? oli pandanus-kasvi, johon h?nen mielest??n ei ollut kasvanut lehte?k??n lis??, siit? kuin sen lehtioat h?nt? poikana pistiv?t. Ja h?nen ?itins? ja sisarensa muuttumattomina, kuten kaikki elostelevat ihmiset, kuten kaikki, jotka kuluttavat aikaansa pianon ja koruompeluksen ??ress?, joitten pontevuutta ei milloinkaan ole tarvittu koetella, ja jotka eiv?t koskaan ole tunteneet t?ydellist? k?rsimyst? eiv?tk? t?ydellist? iloa.

Yksi ainoa oli muuttunut, ja t?m? oli h?n itse. Valtaavan ahdistuksen ja alakuloisuuden tunteen alaisena, joka tunne ei antanut v?hint?k??n tilaa sille surulle, jota, kuten h?n kyll? tajusi, h?nen olisi pit?nyt tuntea is?ns? ?sken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli h?n tulevaisuutta, el?m?? t?ss? vanhanaikuisessa rumassa kodissa, t?ss? pieness? yksitoikkoisessa kaupungissa. H?n ajatteli vaivaa, huolta ja taistelua t?m?n ij?kk??n kauppahuoneen puolesta, joka oli el?nyt melkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan, jotka h?nen tuli selvitt??.

Suuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka ymp?rill? seisoi kaksi rivi? suoria, tummia kypressej?; arkun jalkop??ss? oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui sis??n sanoaksensa viel? kerran viimeiset j??hyv?isens? vainajalle. Tuolla lep?si vanhus, katoavaisuuden leima viel? voimakkaissa ja p??tt?v?isiss? kasvoissaan. Se kovuus, joka h?nen el?ess?ns? oli leimannut h?nen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden s?vy painoi niihin melkein oudon ilmeen.

Kauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieress?. Ei ole mahdollista kertoa sit? sanatonta levottomuutta ja hellyytt?, jolla h?n katseli poikansa kasvoja, jotka, viel?p? kuolleenkin rinnalla n?yttiv?t hivuneilta ja kuihtuneilta.

Emil katseli is??ns? unessak?vij?n tavalla, tuntematta alussa mit??n varsinaista tunnetta.

Vanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida m??r?per?isi? ly?ntej??n: yksi - kaksi - kolme - nelj? - viisi luki h?n koneentapaisesti. H?n muisteli mitenk? h?nen is?ns? oli tapana t?sm?lleen viiden ly?nnill? sanoa: "kas niin, poikani, nyt menemme konttoriin", ja t?t? sanoessaan hymyili h?n yst?v?llisesti ja kehoittavaisesti. Ei is? nyt milloinkaan en?? hymyilisi h?nelle eik? laskisi k?tt?ns? h?nen olalleen.

T?m? kellonly?nti ja t?m? muisto her?ttiv?t ?kki? Emilin h?nen unteluudestaan. Raju ep?toivo h?net ?kilt? yll?tti. H?n heitt?ysi kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillitt?m?sti h?nen silmist??n. Yhdess? silm?nr?p?yksess? n?ki h?n selv?sti sielunsa sisuksen; h?nt? huimasi n?hdess??n pohjattomuutta siell?. H?n suri yht? paljon itse??n kuin kuollutta vanhusta.

Herra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen kautta. Itsekk??n? synnylt??n, kuten me kaikki, ?itins? hemmottelemana, opettajansa hempim?n?, naisten ihailemana ja ankaran is?ns? erill??n pid?tt?m?n? kaikesta varsinaisesta osanotosta kauppa-asioihin, ei h?n koskaan ollut oppinut vakaisesti ponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan vastaan. H?nelle olivat huvit aikaiseen tulleet el?m?n m??r?p??ksi. Ja kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eiv?t en?? sallineet el?m?n kiehuvien nestetten helmeill? ja vaahdota h?nen sis?ss??n, oli h?n koettanut keinollisesti verest?? unteluuttaan ja tylsyytt??n. Askel askelelta oli h?n joutunut viimeisen ja kavalimman yst?v?n, morfiinin, haltuun. Jo aikoja sitten oli h?nelle tullut se hetki, jolloin huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena. Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli h?nen ymp?rill??n j?lell? ainoastaan tuo m??r?t?n tyhjyys, joka on itsekk?isyyden rangaistus - tuo tyhjyys, joka on el?m?nkyll?styksen ja inhon ?iti, tuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan el?m?nhaluttomuuden ja kuolonhaluisuuden ?iti. Tuosta m??r?tt?m?st? tyhjyydest? ymp?rill?ns? n?ki h?n yhden ainoan tien - kuoleman - kuoleman, sen oven, joka aina on per?ytymist? varten niille avoinna, jotka tahtovat v?ltt?? el?m?n ik?vyydet ja sen k?rsimykset.

Ja Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta salaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteit?.

Tuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa kangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyss?, olihan se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meid?t katumuksesta ja tuskista, el?m?n inhosta, sen kyll?styksest? ja sen yksitoikkoisuudesta.

H?nt? huimasi, sill? tuo suuri h?vint? kuvastui h?nen eteens? houkuttelevin valoin. T?m? kaikki ei haamottanut h?nen sielunsa silmiss? ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan tuskin tajuttuna sis?llisen? silm?ilyn?, kuten aavistuksen kuvalaitelma, valtasivat h?net menneisyys ja se, mik? oli tulossa.

- Emil, Emil, sanoi h?nen ?itins? kovasti liikutettuna, mutta onnellisena siit? mielen syvyydest? ja siit? voimakkaasta tunteesta kuollutta kohtaan, jotka h?nen poikansa silminn?ht?v?sti osoitti. - Emil, hillitse kyyneleesi. Sin? olet v?syksiss? matkasta; tule, poikani, astu vierashuoneeseen. Kas t?ss?, lasi vett?. Helene, joudu, joudu, anna veljellesi lasi vett?!

Ja rakkaalla v?kivallalla vei h?n poikansa pois huoneesta.

Helene teki, niinkuin ?iti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan katseen veljeens?. H?n oli kasvanut h?nen kanssansa lapsesta alkain, h?n oli tuntenut itsens? syrj??n sys?tyksi kodissa, h?n tunsi veljens? perinpohjin; h?n ei ollut odottanut t?t? ankaraa surun puuskaa. H?n tiesi is?n ja pojan v?lin jo monta vuotta olleen kalsea, ja ett? t?m? keskin?inen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytym?tt?myyteen toisen tahi toisen menetykseen, vaan syv?lle k?ypiin syihin, erilaiseen el?m?nk?sitykseen ja el?m?nm??r??n.

V?hitellen hillitsi Emil itsens?; h?n istuutui ?itins? ja sisarensa v?liin. Hetki hetken per?st? kului hiljaiseen puheluun vainajasta, h?nen viimeisist? sanoistaan, mist? h?n oli puhunut, ja mik? oli kiinnitt?nyt h?nen mielens? viimeisin? aikoina, h?nen tautinsa kulusta ja siit? my?t?tuntoisuudesta, jota perheen yst?v?t olivat osoittaneet heille kaikille.

T??ll? mainittiin nimi?, jotka Emil herrassa her?ttiv?t muistoja aikoja sitten kuluneista onnellisista p?ivist?, - nimi?, jotka soivat kuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa et?isyydess?. V?hitellen, lempe?sti ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet, jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa t?h?n kotiin, t?h?n maahan, jota h?n ei ollut moneen aikaan n?hnyt. Kuinka oli h?n voinut itsens? niist? irroittaa, kuinka vuosikausia el?? kaukana suuressa mailmassa? Mit? oli h?n siell? k?ynyt etsim?ss? ja mit? oli h?n l?yt?nyt, joka ei h?nell? jo ollut? Oliko siell? k?si, joka yht? hell?sti pusersi h?nen k?tt?ns?, kuin n?itten kahden?

Ja kes?n h?my laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereell? hajoittelivat suloisimpia tuoksujaan ja t?yttiv?t huoneen hyv?ll? hajulla. Ulkona ikkunapeltill? kuhersivat viel? kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyh?n Olavin torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten j?ttil?inen satujen maasta. Puheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen, hiljaiseen pyh??n rauhaan ja vienot muistot muinaisista p?ivist? nousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.

Ei se nyt en?? ollut kylm?? ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta, t?ynn?ns? lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen vuoden per?st? oli Emil j?lleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa, puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyv?? y?t? ?idilleen ja sisarelleen ja tultuansa yl?s huoneeseensa, tuohon huoneeseen, miss? h?n oli el?nyt onnellisimmat p?iv?ns?, tunsi h?n olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi el?m?nhalua ja uljuutta v?rehtiv?n v?syneess? sielussansa.

H?n teki mit? parhaimmat p??t?kset, h?n tahtoi tarmolla ryhty? ty?h?n. H?n havaitsi edenneens? vartiopaikalle, jota h?nen is?ns? kolmekymment? vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka h?nen is?nis?ns? ja is?nis?n is?ns? kukin vuorostaan olivat j?tt?neet perinn?ksi vanhimmalle pojallensa.

Nyt oli h?nen vuoronsa tullut. H?n oli kaikkea el?m?ss? koettanut paitsi ty?ntekoa. Ent? jos ty?nteko vapauttaisi h?net v?symyksest? ja el?m?nhaluttomuudesta. H?n nousi p??tt?v?isesti ja otti esille kalukotelonsa, haki siit? ja tapasi pienen pullosen. Senj?lkeen astuskeli h?n viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Ep?r?iden viimeiseen saakka, p??sti h?n pullosen k?dest??n, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla ja kilahti tuhansiin palasiin. H?n vet?isi huojennus-henk?yksen ja tuijotti alas h?m?r??n syvyyteen.

Minun t?ytyy koettaa, ajatteli h?n. Ja sitte h?n t?hysteli ruusuista iltataivasta, jossa jokunen linnap??sky viel? lenteli vanhan linnan ymp?rill? pyyt?ess??n hyttysi? ja hy?nteisi?. Tummansininen viiru taivaanrannalla ennusti myrskyis?? p?iv??, mutta Emil herra ajatteli: tulkoon myrsky, ty? minua auttaa.

Silloin liikkuivat ?kki? h?nen sieraimensa, h?nen poskilihaksensa vavahtivat, h?n alkoi haistella, hieno, mutta l?pitunkeva haju nousi alhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen siivill? sis??n huoneeseen. Oh, miten hyvin h?n tunsi tuon viettelev?n hajun! Kiivaasti sulki h?n ikkunan ja pakeni, mutta h?nen kaunis unelmansa oli jo vaalennut, ja h?nen lujimmat p??t?ksens? tuntuivat h?nest? jo j?rk?htyv?n.