Sota ja rauha II

Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin l?ksi samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai h?net l?htem??n mukanaan Moskovaan saakka, miss? h?nen piti v?h?n viiv?ht?m?n heid?n luonaan. Viimeisen edellisess? pys?htymispaikassa kohtasi Denisof toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viini? ja loppumatkan Moskovaan saakka h?n nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin kuoppaista. Rostof istui h?nen vieress??n ja sik?li kuin l?hestyttiin Moskovaa tuli h?n yh? k?rsim?tt?m?mm?ksi.

- Joko pian? Joko pian? Oi n?it? siet?m?tt?mi? katuja, puoteja, rinkeli?, lyhtyj?, ajureita! - ajatteli Rostof, kun he tulliportilta suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.

- Denisof, olemme perill?! Nukkuu! - puheli h?n nojaten ruumistaan eteenp?in, ik??nkuin h?n siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi reen kulkua.

Denisof ei vastannut.

- Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana seisottaa; siin?p? onkin Sahar, h?nell? on yh? viel? sama hevonen. Tuossa on my?s puotir?hj?, josta mesileivoksia ostettiin. Eik? jo pian saavuta? No!

- Mihink?s taloon sit? oikeastaan? - ajaja kysyi.

- Tuonne, tuonne p??h?n, suureen taloon, etk? jo n?e! Tuo on meid?n talomme, - puheli Rostof, - onhan tuo meid?n talomme! Denisof! Denisof! Heti saavumme perille!

Denisof nosti p??t??n, yski? k?histeli, mutta ei vastannut mit??n.

- Dmitri, - kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. - Eik? tuo tuli ole meilt??

- Kyll?, on se, is?n ty?huoneessa se palaa.

- Eiv?tk? he viel? ole menneet levolle? H?? Mit?s arvelet? - Kuuleppas, ?l?k? unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, - lis?si Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksi??n. - No, anna nyt menn?, - huusi h?n ajajalle. Her??h?n jo, Vasja, - virkkoi h?n Denisoville, jonka p?? taas ny?k?hteli. - Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat juomarahaa! - huudahti Rostof, kun en?? kolme talon mittaa oli j?lell?. H?nest? n?ytti, etteiv?t hevoset lainkaan liikkuneet. Vihdoinkin reki pys?htyi oikealle p??ovesta; yl?puolellaan n?ki Rostof tutun r?yst?skoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja katuk?yt?v?pylv??n. Ennenkuin hevonen oli pys?htynyt, hypp?si h?n reest? ja juoksi kuistille. Talo seisoi siin? liikkumatonna, v?linpit?m?tt?m?n?, aivan kuin ei olisi sit? koskenut, kenen sai vieraakseen. Kuistilla ei ollut ket??n. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki hyvin!" - ajatteli Rostof, syd?n sykkyr?ss? hetkeksi seisahtaen ja heti taas juosten l?pi kuistin ja yl?s tuttuja, rapistuneita portaita. Viel?h?n tuo vanha lukonv??nnin, jonka likaisuus oli harmittanut kreivit?rt?, avautui yht? herk?sti. Etehisess? paloi talikynttil?.

Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka oli niin v?kev? ett? nosti vaunut takanavatista, istui punoen veranpalteista tallukoita. H?n katsahti avautuneelle ovelle ja v?linpit?m?tt?m?t uniset piirteens? muuttuivat tuokiossa riemuitsevan h?mm?styneiksi.

- Hyv?t ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! - huudahti h?n tuntiessaan tulijassa nuoren herran. - Mit? t?m? on? Kyyhkyl?iseni! - ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, rynt?si vierashuoneen ovelle, arvattavasti aikoen menn? ilmoittamaan, mutta n?ht?v?sti uudestaan mietitty??n palasi takaisin ja heitt?ytyi nuoren herran kaulaan.

- Ollaanko terveit?? - kysyi Rostof, temmaisten irti k?tens?.

- Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! - ?sken juuri s?iv?t. Antakaappa kun katson teit?, teid?n ylh?isyytenne!

- Onko kaikki aivan hyvin?

- Kyll?, Jumalan kiitos!

Rostof, unohtaen tykk?n??n Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen h?nt? enn?tt?isi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pime??n, suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelip?yd?t sama kynttil?ruunu peitteineen; mutta joku oli jo n?hnyt nuoren herran, eik? ollut h?n viel? ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin myrsky lenn?hti sivuovesta, syleili h?nt? ja alkoi suudella. Viel? toinen, kolmas samallainen olento hy?kk?si toisesta ovesta; viel? syleilyj?, viel? suuteloita, viel? huudahduksia, ilon kyyneleit?. H?n ei voinut erottaa miss? ja kuka oli is?, kuka Natasha, kuka Petja. Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat h?nt? samalla haavaa. Vain ?iti ei ollut heid?n joukossaan - sen h?n k?sitti.

- Mutta min?p?, enp?s tuntenut... Nikolushka ... yst?v?iseni!

- Kas h?n ... meid?n oma... Kolja yst?v?ni... Muuttunut olet! - Ei ole kynttil?it?! Teet?!

- Minullekin suutelo!

- Syd?nk?pyseni ... mulle my?s.

Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki syleiliv?t h?nt?; ja palvelusv?ki, sis?kk? my?s, huoneet t?yten??n puhua pakisivat ja ihmetyksest? huudahtelivat.

Petja riippui h?nen jaloissaan.

- Min?kin! - h?n huusi.

Natasha, sittenkun h?n ensin oli h?nt? likistellyt ja suudellut kautta kasvojen ja vihdoinkin h?nest? erkaantunut, piti h?nen viittansa liepeist?, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta korvia vihloi.

Joka taholla oli ilon kyynelist? kimaltelevia, rakkautta uhkuvia silmi?, joka taholla oli suuteloa etsivi? huulia.

Sonja, punaisena kuin purppura, my?skin piteli tullutta k?dest? ja aivan kuni kokonaan s?teili siihen autuaaseen katseeseen, jonka kiint?en loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo t?ytt?nyt 16 vuotta ja h?n oli hyvin kaunis, etenkin t?n? elpymisen onnellisena, riemukkaana hetken?. Yh? katseli tytt? h?nt?, p??t??n k??nt?m?tt?, hymyillen ja henke? pid?tellen. H?nkin katsoi tytt??n kiitollisena, mutta viel? odotti ja etsi h?n jotakuta. Vanha kreivit?r oli viel? poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eiv?t voineet ne olla ?idin askelia.

Mutta h?n se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, t?m?n poissa ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt j?ttiv?t pojan, joka juoksi ?itins? luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi ?iti nyyhkytt?en poikansa rinnoille. Eik? voinut ?iti nostaa p??t??n, h?n vain pusersi poikansa viitan kylmi? nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan huomannut, seisoi siin? ja katseli heit?, hieroen silmi??n.

- Vasili Denisof, poikanne yst?v?, - sanoi h?n, esitt?ytyen kreiville, joka kysyv?sti katseli h?nt?.

- Terve tullut. Tied?n, tied?n, - sanoi kreivi, suudellen ja syleillen Denisovia. - Nikolushka kirjoitti... Natasha, Vera, tuo on Denisof.

Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset k??ntyiv?t p?rh?iseen Denisoviin ja piirittiv?t h?net.

- Kyyhkyl?iseni, Denisof! - ailahti Natasha, unohtaen itsens? riemun takia, hyp?hti h?nen luokseen, ja suuteli h?nt?. Kaikki h?mmentyiv?t Natashan k?yt?ksest?. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen Natashan k?teen, suuteli sit?.

Denisof vietiin h?nt? varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit kaikki kokoontuivat Nikolushkan ymp?rille arkihuoneeseen.

Vanha kreivit?r p??st?m?tt? poikansa k?tt?, jota h?n tuon tuostakin suuteli, istui h?nen rinnallaan; muut, ryhmittynein? ymp?rille, ahmivat h?nen jokaisen liikkeens?, sanansa, katseensa, eiv?tk? irroittaneet h?nest? riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret riiteliv?t ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla l?hemm?ksi h?nt?, riiteliv?tkin siit?, ken saisi tuoda h?nelle teet?, nen?liinan tahi piipun.

Rostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota h?nelle osotettiin, mutta kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, ett? nykyhetken onni n?ytti h?nest? v?h?iselt?, ja h?n odotti yh? ja aina viel? jotakin.

Seuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta v?synein? klo 10:een asti.

Etumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleit?, satulalaukkuja, avatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat pesuastioita, kuumaa partavett? ja harjatuita vaatteita. Haisi tupakalta ja miehilt?.

- Hei, Griska, piippu! - kirkui Vasjka Denisovin k?he? ??ni. - Rostof, nouse yl?s!

Rostof, hieroen r??m?isi? silmi??n, nosti raskaan sekaisen p??ns? kuumalta patjalta.

- Onko jo my?h??

- My?h? on, k?y 10:nt?, - vastasi Natashan ??ni, ja viereisest? huoneesta kuului t?rk?ttyjen vaatteiden kahinaa, tytt?jen kuisketta ja naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin vaaleansinist?, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siell? oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli oli noussut.

- Nikolenjka, nouse yl?s! - huusi taas Natashan ??ni ovesta.

- Heti! Sill? aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen miekkoja ja huitoen niill?, tuntien sellaista ihastusta, jollaista tuntevat pojat n?hdess??n kotona vanhemman veljens?, joka on sotilas, ja nyt h?n, unohtaen ett? sisarten oli sopimatonta n?hd? pukeutumattomia miehi?, avasi oven.

- Onko t?m? sinun miekkasi? - huusi h?n.

Tyt?t hyp?htiv?t syrj??n. Denisof silm?t p?pper?ll??n piilotti karvaiset s??rens? peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja ty?nnettiin sis??n, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.

- Nikolenjka, k?y t?nne y?nutussa, - kehoitteli Natashan ??ni.

- Onko t?m? sinun miekkasi? - kysyi Petja. - Vai onko se teid?n? - lis?si h?n sangen n?yr?n? ja kunnioittavana k??ntyen viiksikk??seen, mustanhilvakkaan Denisoviin.

Rostof kenki itseens? kiireesti, veti ylleen y?nutun ja l?hti huoneesta. Natasha oli vet?issyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja s?ntt?si toistakin. Sonja oli tanssia py?r?hdellyt ja aikoi juuri oikoa hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tyt?ill? oli samankaltainen, uutukainen, taivaansininen puku - molemmat olivat raikkaita, punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen velje? k?dest?, vei h?net arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eiv?t ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysell? eiv?tk? vastata kysymyksiin tuhansista pikku seikoista, jotka voivat vieh?tt?? vain heit?. Natasha nauroi joka sanalle, jonka veli tai h?n itse sanoi, ei siksi, ett? olisi ollut puhelussa mit??n naurettavaa, vaan siksi, ett? h?n oli ihminen eik? kyennyt pid?tt?m??n rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.

- Ah, miten hyvin, oivallista! - liitti h?n kaikkeen.

Rostof tunsi, kuinka rakkauden l?mpimist? s?teist?, ensi kerran puoleentoista vuoteen, h?nen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen lapsellinen hymyily, jota h?n ei ollut kertaakaan hymyillyt siit? asti kun kotoa l?ksi.

- Ei, kuuleppas, - sanoi sisar, - olethan nyt jo t?ysi mies? Olen hirve?n iloinen, ett? olet veljeni. H?n siveli veljens? viiksi?. - Haluttaa tiet??ni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin? Eih?n?

- Miksi Sonja juoksi pois? - Rostof kysyi.

- Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet t?st?l?hin Sonjaa? Sinuksi vai teiksi?

- Miten sattuu, sanoi Rostof.

- Teitittele h?nt?, pyyd?n, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa heti. Tied?t, ett? Sonja on yst?v?ni, yst?v? sellainen, ett? poltan k?teni h?nen t?htens?. Katsoppas!

H?n k??ri musliinihiansa ja n?ytti pitk?ss?, laihassa ja ihanassa olkavarressaan heti hartian alapuolella elikk? paljon yl?puolella kyyn?rp??n (paikassa, mink? tanssijaispukukin peitt??) punaista polttomerkki?.

- T?m?n poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin viivottimen tulella ja sitte painoin.

Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyj? polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin, Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan, jolla ei ollut mink??nlaista merkityst? kenellek??n muulle kuin yksin h?nelle, mutta joka muisteloillaan soi h?nelle el?m?n parhaimpia nautintoja; ja eip? n?ytt?nyt h?nest? hy?dytt?m?lt? k?den polttaminen viivottimella rakkauden merkiksi: h?n k?sitti sen eik? kummastellut.

- Ent?s sitten? Siin?k? kaikki? - h?n kysyi.

- Niin, olemme sellaiset yst?vykset, sellaiset yst?vykset! Mit?p?s t?m? on, tyhmyyksi? - viivottimella; mutta me olemme ainaiset yst?vykset! H?n kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti; min? en sit? k?sit?, unohdan heti.

- No ent? sitten?

- Niin, mitenk? h?n rakastaa minua ja sinua!

Natasha punehtui yht?kki?.

- Kuule muistathan, ennen l?ht??si ... siit? h?n sanoo aina, ett? unohtaisit kaiken sen... H?n sanoo: rakastan Nikolaita ik?ni kaiken, mutta pysyk??n h?n vapaana. Onhan totta, ett? t?m? on jalomielist? ja suurta? - Niink?, niink?? Hyvink? jalomielist?? Onko? - kyseli Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selv??, ett? sen mink? h?n nyt lausui, oli h?n ennen kyynelten vuotaessa sanonut.

Rostof vaipui aatoksiinsa.

- En mitenk??n ota takaisin sanaani, - h?n sanoi. - Ja sitten, onhan Sonja niin verrattoman ihana, ett? hulluko kielt?ytyisi onnestaan?

- Ei, ei, - huudahti Natasha. - Me olemme jo t?st? h?nen kanssaan puhuneet. Tiesimme, ett? n?in sanoisit. Mutta se ei k?y p?ins?, sill? ymm?rr?th?n, jos niin sanot - pid?t itsesi sanasi sitomana, ja silloin n?ytt?? silt? kuin olisi Sonja t?m?n tahallaan sanonut. T?st? seuraisi, ett? sittenkin menisit h?nen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja silloin k?y aivan toisin kuin on tarkoitettu.

Rostof huomasi heid?n harkinneen hyvin. Sonja oli eilen h?mm?stytt?nyt h?nt? kauneudellaan. T?n??n, n?hty??n tyt?n v?l?hdykselt?, oli t?m? n?ytt?nyt h?nest? viel? ihanammalta. H?n oli suloinen 16-vuotias tytt?, joka n?ht?v?sti rakasti h?nt? palavasti (Nikolai ei t?t? hetke?k??n ep?illyt). Miksei h?n nyt saanut h?nt? rakastaa, viel?p? menn? naimisiinkin, - arveli Rostof, - mutta olihan nyt niin paljon muita iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", - h?n ajatteli, - "pit?? pysy? vapaana."

- No, mainiota, - sanoi h?n, - my?hemmin puhelemme t?st?. Oi, miten nyt olen iloinen! - lis?si h?n.

- No, eth?n vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, - alkoi taas veli.

- Mit? tyhmyyksi?! - huusi Natasha nauraen. - En ajattele h?nt? enk? liioin ket??n muuta, en tahdo tiet??kk??n.

- Kas vaan! Mit?s sin? nyt sitten?

- Min?k?? - innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti h?nen kasvonsa. - Oletko n?hnyt Duportia?

- En.

- Et ole n?hnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etp?s sitten ymm?rr?. Kas mit? nyt tulee.

Natasha py?risti k?tens? ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa, juoksahti jonkun askeleen, k??ntyi, hyp?hti, l?i jalkojaan yhteen ja, seisoen aivan varpaidensa k?rill?, astui jonkun kerran.

- Seisonhan? Kas noin, puheli h?n; mutta ei pysynytk??n varpaillaan. - T?llaistahan min?. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean tanssijattareksi. Mutta ?l? puhu kenellek??n.

Rostof alkoi hohottaa niin ??nekk??sti ja iloisesti, ett? Denisovin toisessa huoneessa k?vi kateeksi, eik? Natashakaan voinut pid?tt?yty?, vaan yhtyi h?nkin nauruun,

- Ei, eik?s ole erinomaista? - puheli h?n yh?.

- On, on, et en?? tahdo menn? Borikselle?

Natasha tulistui.

- En tahdo menn? kenellek??n. Sanon h?nelle saman kun tapaan.

- Kas vaan! - sanoi Rostof.

- No niin, loruja kaikki tyyni, - jatkoi Natasha l?perryst??n. - Mutta onko Denisof hyv?? - h?n kysyi.

- On.

- No, ja nyt hyv?sti, mene pukeutumaan. Onko h?n karski, Denisof?

- Miksik?s karski? - kysyi Nikolai. - Ei, Vasjka on oivallinen mies.

- Kutsut h?nt? Vasjkaksi - kummallista. - Mutta onko h?n oikein hyv?!

- Oikein hyv?.

- No, tule sitte pian teet? juomaan. Kaikki yhdess?.

Ja Natasha nousi varpailleen ja l?ksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta hymyili kuten hymyilev?t vain onnelliset 15-vuotiaat tyt?t. Kun Rostof tapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui h?n. H?n ei tiennyt, miten kohtelisi tytt??. Eilen he toisiaan suutelivat j?lleenn?kemisen ilon ensi hetken?, mutta t?n??n he tunsivat, ettei niin sopinut tehd?; Nikolai tunsi, ett? kaikki, sek? ?iti ett? sisaret, katsoivat h?neen kysyv?sti ja odottivat, miten h?n k?ytt?ytyisi tyt?n seurassa. H?n suuteli t?t? k?delle ja sanoi te - Sonja. Mutta heid?n silm?ns? sanoivat molemmin puolisesti "sin?" ja suutelivat toisiansa hell?sti. Tytt? pyysi katseellaan h?nelt? anteeksi, ett? h?n Natashan v?lityksell? oli rohjennut muistuttaa h?nelle lupauksesta ja kiitti samalla h?nen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti h?nt? vapauden ehdotuksesta ja sanoi, ett? olkoon niin tahi n?in, ei h?n kuitenkaan herke? rakastamasta h?nt?, sill? h?nt? ei voi olla rakastamatta.

- Miten kumminkin on kummallista, - sanoi Vera, valittuaan yleisen hiljaisuuden hetken, - ett? Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa kuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.

Veran huomautus oli oikea, kuten kaikki h?nen huomautuksensa; mutta, kuten suuremmalta osalta h?nen huomautuksensa, saattoi t?m?kin kaikki h?mille, ja eip? vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha kreivit?rkin punastui kuin nuori tytt?. Kreivit?r pelk?si yh? t?t? poikansa rakkautta Sonjaan, sill? se voi riist?? pojalta loistavat naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja hajuvesill? valeltuna, ilmaantui saliin. H?n oli samallainen keikari kuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehi? kohtaan, ja t?m? oli Rostoville aivan uutta.

* * *