/0/11233/coverbig.jpg?v=02a5029222583cec98dc83dc2bd7a38d)
Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani by Stanley John Weyman
Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani by Stanley John Weyman
Condén prinssin kuolema, joka sattui kev??ll? 1588, j?tti minut kokonaan ilman suojelijaa ja saattoi minut niin ahtaisiin olosuhteisiin, ett? mainitun vuoden talvi, joka n?ki Navarran kuninkaan tulevan St. Jean d'Angely'hin joulua viett?m??n, n?ki minun onneni t?hden alimmilleen vaipuneena. En tiennyt silloin - saatan sen nyt tunnustaa ilman h?pe?? - mist? olisin saanut kultarahan tai uuden huotran, eik? minulla ollut mink??nlaista tointa eik? edes sellaisen toivoakaan.
Rauha, jonka Ranskan kuningas ja katolinen liiga olivat hiljattain Blois'ssa solmineet, saattoi monet hugenotit vakuutetuiksi, ett? heid?n lopullinen perikatonsa oli l?sn?, mutta se ei voinut t?ytt?? heid?n tyhjentynytt? rahastoaan eik? auttaa heit? panemaan jalkeille lis?? sotajoukkoja.
Condén kuoleman j?lkeen oli Navarran kuningas hugenottien suosiossa ilman kilpailijaa; h?nt? l?hinn? olivat Turennen kreivi ja Chatillon, joista edellisen hillit?n kunnianhimo alkoi jo tulla n?kyviin. Kovaksi onneksi olin yht? tuntematon kaikille kolmelle johtomiehelle, ja kun tuo sama joulukuu, joka tapasi minut noin kovassa ahdingossa, n?ki minun viel? t?ytt?v?n nelj?kymment? vuotta, mik? minun mielest?ni, vastoin monien muiden k?sityst?, on t?rkein p??tekohta ihmisen el?m?ss?, niin voi helposti uskoa, ett? tarvitsin kaiken rohkeuden mit? uskonto ja soturiel?m? saattoivat antaa.
Minun oli ollut joku aika takaperin pakko myyd? kaikki hevoseni paitsi mustaa, t?htiotsaista sardinialaista ratsua. Nyt t?ytyi minun luopua viel? kamaripalvelijastani ja tallimiehest?nikin, jotka p??stin menem??n samana p?iv?n?, maksaen heid?n palkkansa viimeisill? kultaketjun renkailla mit? minulla oli j?lell?. Tunsin surua ja masennusta jouduttuani n?in olemaan ilman noita k?skyl?isi?, jotka kuuluvat jalosyntyisen miehen tarpeisiin, ja t?ytyess?ni itse k?yd? hoitamassa hevostani y?n suojassa. Mutta t?m? ei ollut viel? pahinta. Puvussani, joka pakostakin joutui k?rsim??n n?ist? alhaisista askareista, alkoi ennen pitk?? ilmesty? n?kyvi? todistuksia olosuhteissani tapahtuneesta muutoksesta, niin ett? sin? p?iv?n?, jolloin Navarran kuningas saapui kaupunkiin, en uskaltanut n?ytt?yty? v?kijoukolle, joka aina on joutuisa huomaamaan ylempiens? k?yhyyden, vaan tyydyin pysyttelem??n huoneessa ja kuluttamaan k?rsiv?llisyytt?ni veitsisep?n ullakkokamarissa Coutellerie-kadulla, sill? sen vaativampaa asuntoa ei minun kannattanut pit??.
Toden totta, t?m? maailma on kummallinen! Kummalliselta tuntuu tuo aika minusta, ja viel? kummallisemmalta kun vertaan sit? nykyiseen. Muistan, ett? ajatukseni olivat silloin sangen synk?t. Katselinpa miten katselin, en voinut n?hd? muuta, kuin ett? el?m?ni kev?t oli mennyt. Variksenvarpaita alkoi ker??nty? silm?nurkkiini, ja viikseni, jotka jokaisella kovan onnen p?iv?lt? n?yttiv?t pist?v?n esiin yh? uljaampina sit? mukaa kuin kasvoni k?viv?t kapeammiksi, olivat jo harmahtavat. Kyyn?rp??t olivat rei'ill?, taskut tyhj?t, ja miekka pilkisti huotran ratkeimesta. Kelvottominkaan heitti?, mik? kuleksi Turennen joukkueessa rutistunein sulkat?yhd?in ja tahraisin kalvospitsein, ei n?ytt?nyt paljon minua huonommalta. Tosin oli minulla viel? Bretagnessa joku kallio ja muutamia auranaloja karua peltoa, sukutilani viimeiset rippeet; mutta ne pienet rahasummat, joita sit? viljelev?t talonpojat saattoivat suorittaa, l?hetettiin joka vuosi Pariisiin ?idilleni, jolla ei ollut muuta el?kett?. Ja niihin min? en tahtonut kajota, sill? min? olin p??tt?nyt ainakin kuolla kunnianmiehen?, jollen voisikaan el?? s??tyni mukaan.
Vaikka minulla olikin v?h?n toiveita menestymisest?, kun ei minulla ollut ket??n kuninkaalle l?heist? henkil?? asiaani ajamassa eik? ainoatakaan yst?v?? hovissa, tein kuitenkin kaiken voitavani ainoalla tavalla mik? mieleeni johtui. Kirjoitin anomuskirjeen, ja vahtien er??n? p?iv?n? herra Forget'ta, Navarran kuninkaan sihteeri?, ty?nsin sen h?nen k?teens? pyyt?en h?nt? esitt?m??n sen kuninkaalle. H?n otti sen ja lupasi t?ytt?? pyynt?ni, osottaen senverran ulkonaista kohteliaisuutta kuin saatoin odottaa. Mutta se huoleton tapa, jolla h?n taittoi kokoon ja pisti talteen tuon paperin, josta olin n?hnyt niin paljon vaivaa, samoin kuin h?nen kamaripalvelijansa peitelty virnistys h?nen juostessaan minun j?lkeeni saadakseen tavanomaisen lahjansa - ja juostessaan, kuten viel?kin punastuen muistan, turhaan - varottivat minua toivomasta liikoja.
Tuo varotus j?i minulta kuitenkin seuraamatta niin tyystin, ett? koko seuraavan ja sit?kin seuraavan p?iv?n vietin vuorotellen luottamuksen ja toivottomuuden v?ristyksess?, kylmien ja kuumien puuskien s??nn?llisesti vaihdellessa. Kolmannen p?iv?n aamuna vihdoinkin - muistan ett? se oli kolme p?iv?? ennen joulua - kuulin astuntaa portailta. Kun is?nt?ni asui puodissaan ja molemmat v?likerrokset olivat tyhjin?, olin varma siit?, ett? tulijalla oli asiaa minulle ja menin kynnykselle h?nt? vastaan, ja heti ensim?inen silm?ys l?hettiin vahvisti korkeimmat toiveeni samoinkuin kaiken senkin mit? olin kuullut Navarran kuninkaan jalomielisyydest?. Satuin nimitt?in tuntemaan l?hetin kuninkaalliseksi hovipojaksi; h?n oli itsetietoinen nuorukainen, joka oli p?iv?? tai paria aikaisemmin huutanut kadulla j?lkeeni: 'Vanhoja vaatteita!' Siit? en nyt kuitenkaan tuntenut h?nt? kohtaan mit??n kaunaa, eik? h?nk??n n?ytt?nyt sit? muistavan, joten h?nen kohtelias kumarruksensa kirjett? tarjotessaan t?ytti mieleni mit? onnellisimmilla ennakkoaavistuksilla sen sis?ll?st?.
En tahtonut kuitenkaan joutua alttiiksi mahdolliselle erehdykselle, ja senvuoksi kysyin, ennenkuin ojensin k?teni, oliko se minulle.
H?n vastasi eritt?in kunnioittavasti ett? se oli herra de Marsac'ille, ja minulle jos min? olin mainittu henkil?.
"Tuleeko siihen ehk? antaa vastaus?" kysyin min?, n?hdess?ni h?nen viivyttelev?n.
"Navarran kuningas", vastasi h?n syv??n kumartaen, "haluaa luullakseni kuulla vastauksenne mieskohtaisesti." T?m?n sanottuaan h?n pani j?lleen p??h?ns? hatun, jonka h?n kunnioittavasti oli ottanut pois, k??ntyi ja poistui portaita alas.
Palaten huoneeseeni ja lukiten oven riensin avaamaan kirjeen, joka oli sinet?ity suurella sinetill?, ja n?ytti kaikin puolin hyvin t?rke?lt?. Sen sis?llys k?vi yli kaikkien odotuksieni. Navarran kuningas pyysi minua tulemaan luokseen seuraavana p?iv?n? puolenp?iv?n aikaan, ja kirje p??ttyi sellaista yst?v?llisyytt? ja hyv?ntahtoisuutta ilmaiseviin lauseisiin, ettei minulle j??nyt v?hint?k??n ep?ilyst? ruhtinaan tarkoituksista. Luin sen tullen niin liikutetuksi ilosta ja kiitollisuudesta, ett? se olisi paremmin sopinut minua nuoremmalle miehelle, ja istuin sitten viett?m??n lopun p?iv?? koettaessani parannella pukuani niin paljon kuin oli mahdollista. Kiitollisin syd?min p??ttelin mieless?ni, ett? olin nyt pelastunut k?yhyydest?, ainakin sellaisesta k?yhyydest? mik? on aatelismiehelle alentavaista, ja joskin tulisin esiintym??n hovissa ylen halvann?k?isess? asussa, niin lohdutin itse?ni sill? ajatuksella, ett? p?iv?n, parin per?st? sek? asuni ett? onneni olisivat korjautuneet.
Niinp? olikin mieleni uljas, kun seuraavana p?iv?n? v?h?n ennen puoltap?iv?? j?tin asuntoni ja l?hdin astumaan linnaa kohti.
Oli kulunut joku aika siit? kuin olin n?in julkisesti esiintynyt kaduilla, jotka Navarran kuninkaan hovin tulo oli saanut t?yteen v?ke?, enk? voinut olla luulottelematta, ett? jotkut tyhj?ntoimittajat silm?iliv?t minua ohikulkiessani salaa hymyillen. Ja kyll? olinkin tarpeeksi r?nstyneen n?k?inen. Mutta kun huomasin, ett? tuikea katse riitti palauttamaan vakavan ilmeen heid?n kasvoilleen, k?velin itsetietoisena eteenp?in viiksi?ni sivellen, kunnes n?in tulevan vastaani saman hovipojan, joka oli tuonut minulle kirjeen.
H?n pys?htyi eteeni asiallisen n?k?isen?, kumarsi syv??n - mik? n?kyi saavan l?hell?olijat ?llistym??n, sill? h?n oli niin iloinen ja raisu velikulta kuin konsanaan on liehitellyt kuninkaallisia kamarineitoja ja pyysi minua rient?m??n, koska kuningas odotti minua yksityiskammiossaan.
"H?n on kysynyt teit? kaksi kertaa", jatkoi h?n t?rke?n?, hattunsa sulan melkein maata hipoessa.
"Kuninkaan kirjeess? kai mainittiin puolenp?iv?n aika", vastasin min? jouduttaen askeleitani. "Jos my?h?styn t?llaisessa tapauksessa, niin on h?nell? todellakin syyt? moittia minua."
"No, no", virkkoi h?n, huiskauttaen k?tt??n keikarimaisen n?k?isen?, "ei se mit??n tee. Tied?tteh?n, ett? toinen mies saa varastaa hevosen silloin kuin toinen ei saa katsoa sit? edes aidan takaa."
Vaikkakin mies on harmaahiuksinen ja huolien leimaama, saattaa h?ness? silti piill? nuorteaa tunnetta. Muistan, ett? kuullessani tuon viittauksen kaikkien odotuksieni yli k?yv?st? suosiosta tunsin veren nousevan kasvoilleni ja mieleni t?yttyv?n hartaalla kiitollisuudella. Ihmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut anomustani. Ja p??tt?en lopuksi, ett? osuuteni Brouagen seikkailussa oli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut k?sitt?? kenen kautta, astuin sis??n linnanportista ylpe?sti p?? pystyss?, mik? olosuhteisiin katsoen oli ymm?rt??kseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin sitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.
Siell? oli joukko tallimiehi? ja kamaripalvelijoita, joista toiset taluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita ikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat sinne ja t?nne pit??kseen jalkojaan l?mpimin? taikka olivat pallosilla sein?? vasten is?nti?ns? j?ljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina h?vytt?m?mpi? kuin heid?n ylemp?ns?; mutta min? huomasin ett? he v?istyiv?t tielt?ni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka samalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetess?ni sanoja: "Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset...!"
Saavuttuaan portaitten yl?p??h?n, miss? sotilas seisoi vartiona, hovipoika avasi odotushuoneen oven ja v?istyen sivulle pyysi minua astumaan sis??n. Min? seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan takanani.
Pys?hdyin hetkiseksi arkana ja h?mill?ni. Minusta n?ytti kuin olisi huoneessa ollut satam??r? ihmisi? ja puolet kaikista, jotka nyt k??ntyiv?t minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras sellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pit?nyt, valtasi minut t?m?n v?enpaljouden t?ytt?m?n odotushuoneen n?hdess?ni h?mm?stys ja kunnioittava n?yryys, jota heti seuraavassa tuokiossa h?pesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien v?lke k?vi yli kaiken mit? olin ennen n?hnyt, sill? onneni ei ollut koskaan viel? johtanut minua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle ett? is?ni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden kumarruksen, joka oli enemm?n tuon ajatuksen kuin r?nstyneen pukuni mukainen, astuin esiin keskelle ?kki? syntynytt? syv?? hiljaisuutta.
"Herra de Marsac!" ilmoitti hovipoika ??nell?, joka sointui hiukan oudolta korvissani, niin oudolta ett? k??nn?hdin ?kki? katsomaan h?neen. H?n oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun k??nnyin takaisin, n?in kaikkien itseeni t?hd?ttyjen katseitten hymyilev?n. Muuan l?hell?ni seisova nuori tytt? nauraa kihersi. T?m? teki oloni ep?miellytt?v?ksi, ja neuvottomana katselin ymp?rilleni l?yt??kseni jonkun, jonka puoleen voisin k??nty?.
Huone oli pitk? ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella sein?ll? ikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan palaa roihusivat. Tulisijojen v?liss? oli aseteline. L?hemp?n? olevan lieden ymp?rill? seisoskeli ryhm? hovipoikia, aivan samaa maata kuin se, joka oli tuonut minut t?nne. Heid?n kanssaan juttelemassa oli yht? monta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa l?mmitellen, ja niiden v?liss? kyyh?tti, p?? suuremman koiran selk?? vasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, ett? toisissa oloissa olisin ep?illyt silmieni pett?v?n. Sen yll? oli kirjava narrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silm?ys n?ytti minulle ett? sill? oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena h?nen kaulansa ymp?rille, h?nen silmiss??n paloi raju iloisuus ja h?nen ter?v?t, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran sel?st?. H?nen takanaan, kauimmaisen lieden ymp?rill?, oli enemm?n kuin parikymment? hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun luokseni. "Arvoisa herra", sanoi h?n kohteliaasti - ja min? kadehdin mieless?ni h?nen sulavaa kumarrustaan - "te haluaisitte tavata...?"
"Navarran kuningasta", vastasin min?, koettaen puolestani tehd? parhaani.
H?n k??ntyi takanaan seisovaan ryhm??n p?in ja sanoi omituisen tasaisella, levollisella ??nell?: "H?n haluaa tavata Navarran kuningasta." Sitten h?n juhlallisen ??nett?m?n? kumarsi j?lleen minulle ja palasi toveriensa luokse.
Samassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvitt??, miten t?m? oli k?sitett?v?, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: "Herra de Marsac, arvatenkin?"
"Palvelukseksenne, herra", virkoin min?. Ja hartaassa halussani p??st? n?kem?st? kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta nauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenp?in ollakseni valmis seuraamaan h?nt?. Mutta h?n ei antanut mit??n l?ht?kehotusta. Aivan kuin edellinenkin h?n vain k??ntyi sanomaan takanaan seisoville: "Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta." Sen sanottuaan h?n py?r?hti ymp?ri ja palasi lieden luo.
Min? seisoin tyrmistyneen?, mielest?ni alkoi synty? h?m?r? ep?ilys asian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan enn?tin toimia sen perusteella - sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo p??tt?? miten oli toimittava - astui eteeni kolmas yht? arvokkain askelin. "M??r?yksen mukaan luultavasti?" h?n sanoi, kumartaen syvemp??n kuin edelliset.
"Niin", vastasin ter?v?sti, alkaen kuumeta, "m??r?yksen mukaan puolenp?iv?n aikaan."
"Herra de Marsac", ilmoitti h?n laulavalla ??nell? takanaan seisoville, "haluaa tavata Navarran kuningasta m??r?yksen mukaan puolenp?iv?n aikaan." Ja kumartaen uudelleen - kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta punaisiksi - h?nkin py?r?hti arvokkaana ymp?ri ja palasi lieden luo.
N?in viel? er??n yritt?v?n l?htem??n, mutta h?n my?h?styi. Joko minun h?mminki? ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai jollakin heist? el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti ?kki? hillit?n naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tiet??, ett? se koski minuun; min? h?tk?hdin ja katselin puoleen ja toiseen toivoen jostakin l?yt?v?ni my?t?tuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui ett? kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, ett? itse sein?tkin katsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi joku: "Vanhoja vaatteita!" ja kun k??nnyin ymp?ri, suhahti sama pilkkasana toisen lieden luota. H?mminkini lis?si moninkertaiseksi se, ett? kaikki tapahtui siivossa j?rjestyksess?, niin ett? kun kukaan ei liikkunut eik? kukaan ??nt?nyt silloin, kun katsoin heihin, tulin min? kaikista silmiinpist?vimm?ksi, ollen kuin maalitauluna keskell?.
Yhdet kasvot et?isemp?? liett? ymp?r?iv?st? ryhm?st? painuivat tuona surkeana hetken? kuvansa mieleeni niin pysyv?isesti, etten koskaan en?? niit? unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tyt?n, joka seisoi ylpe?n? seuralaistensa edess?. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niist? kuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin n?in, halveksiminen - halveksiminen niin suuri, ett? h?n tuskin alentui nauramaan. Ja koko h?nen suloinen, hento ja tytt?m?inen, mutta sent??n t?ysin sopusuhtainen olemuksensa n?ytti ilmaisevan samaa halveksivan huvitettua tunnetta.
Pila, joka minun mielest?ni tuntui kyll?kin pitk?lt?, olisi voinut kest?? kauemminkin, kun ei kenell?k??n n?ytt?nyt olevan s??li? minua kohtaan, jollen ep?toivossani olisi keksinyt huoneen per?ll? ovea, jonka p??tin viev?n kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea ei ollut n?ht?viss?. N?yryytykseni ja harmini olivat niin suuret, ett? hetke?k??n empim?tt? astuin rohkeasti sit? kohti. Heti asettui nauru ymp?rill?ni ja puolitusinaa ??ni? huusi minua pys?htym??n.
"Min? olen tullut tapaamaan kuningasta ja min? tahdon tavata h?nt?!" vastasin min? k??ntyen ylpe?sti heihin p?in, sill? en ollutkaan niin helposti s?ikytett?viss?.
"H?n on mets?st?m?ss?!" huusivat kaikki yhdest? suusta, viittoen kiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tiet? kuin olin tullutkin.
Mutta kun kuninkaan m??r?ys oli varmana taskussani, katsoin itsell?ni olevan hyv?n syyn ep?ill? tuon ilmoituksen todenper?isyytt?. Ja k?ytt?en hyv?kseni heid?n h?mm?styst??n - sill? he eiv?t olleet lainkaan odottaneet minun ryhtyv?n noin rohkeaan askeleeseen - olin ovella ennenkuin he olivat ehtineet minua pid?tt??. Mathurine, narri, oli hyp?ht?nyt seisoalleen ja huusi: "Totta tosiaan, h?n aikoo ottaa taivaanvaltakunnan v?kirynn?k?ll?!" Ja nuo olivat viimeiset sanat mit? kuulin, sill? kun nostin s?pin - ovella ei n?et ollut vartijaa - syntyi takanani olevassa huoneessa yht?kki? syv? hiljaisuus.
Ty?nsin oven varovasti auki ja astuin sis??n. Er??ss? ikkunasyvennyksess? istui kaksi miest?, jotka k??ntyiv?t ja katsoivat minuun kiukkuisesti. Muuten oli huone tyhj?. Kuninkaan k?velykeng?t viruivat h?nen tuolinsa vieress?, toisella puolella saapaskoukut ja pihti. Lieden edess? makaava koira nousi hitaasti yl?s ja murisi, ja toinen miehist? nousi arkulta, jolla h?n oli istunut, tuli minua kohti ja kysyi ?rtyneen n?k?isen?, mit? min? sielt? halusin ja kuka oli antanut minulla luvan tulla sis??n.
Min? aloin selitt?? hieman arasti - sill? huoneen hiljaisuus oli laimentanut kiihtymykseni - ett? halusin tavata kuningasta, kun puhuttelijani keskeytti minut lyhyeen, sanoen: "Kuningastako? Ei h?n ole t??ll?, hyv? mies, h?n on mets?st?m?ss? St. Valery'ss?. Eiv?tk? ne sanoneet sit? teille tuolla toisessa huoneessa?"
Luulin tuntevani puhujan, joka ik??ns? n?hden - h?n oli jonkunverran minua nuorempi - oli harvinaisen vakavan ja miettiv?isen n?k?inen, k?yt?kselt??n hyvin vaativainen ja puvultaan hyvin vaatimaton. Ja haluten kiert?? h?nen kysymyst??n, kysyin vuorostani h?nelt?, eik? minulla ollut kunnia puhutella herra du Plessis Mornayta; sill? h?n ei ollut kukaan muu kuin tuo viisas ja taitava valtiomies, joka nyt oli Henrik Navarralaisen neuvoskunnan tukipylv?s.
"Aivan niin", vastasi h?n lyhyeen, siirt?m?tt? katsettaan minusta.
"Min? olen Mornay. Mit? siit??"
"Min? olen de Marsac", selitin min?. Ja pys?hdyin siihen, otaksuen ett? h?n kuninkaan luottamusmiehen? tiet?isi asiani ilman pitempi? selityksi?.
Mutta siin? min? petyin. "No, ent? sitten?" virkkoi h?n ja odotti k?rsim?tt?m?n?.
N?in kylm? vastaanotto ulkopuolella osakseni tulleen kohtelun j?lkeen olisi ollut kyllin masentamaan rohkeuteni t?ydellisesti, jollen olisi tuntenut kuninkaan kirjett? taskussani, Luottaen siihen, ett? pikainen silm?yskin tuohon paperiin saisi herra du Mornayn k?yt?ksen muuttumaan suosiollisemmaksi, riensin ottamaan sen esiin kuin jonkin taikakalun ja ojentamaan sen h?nelle.
H?n otti sen, katseli sit? ja avasi sen, mutta pysyi niin kylm?n ja j?rk?ht?m?tt?m?n n?k?isen?, ett? se masensi toivoani enemm?n kuin kaikki edelliset seikat yhteens?. "Mik? siin? on vikana?" huusin min?, voimatta pysy? ??neti. "Se on kuninkaalta."
"Narrikuninkaalta!" vastasi h?n, hym?ht?en pilkallisesti.
En oivaltanut heti noitten sanojen merkityst?, vaan mumisin kovasti h?mmennyksiss?ni, ett? kuningas oli kutsunut minua.
"Kuningas ei tied? t?st? mit??n", oli h?nen kylm? ja kylm?sti lausuttu vastauksensa. Ja h?n ty?nsi paperin takaisin minulle. "Se on pilajuoni", jatkoi h?n puhuen samaan j?ykk??n tapaan, "josta teid?n on ep?ilem?tt? kiitt?minen joitakin joutilaita lurjuksia tuolla toisessa huoneessa. Te olitte varmaankin l?hett?nyt anomuskirjeen kuninkaalle? Aivan niin. He saivat arvattavasti sen k?siins?, ja t?m? on siit? tuloksena. Ne siet?isiv?t saada ruoskaa."
Ei saattanut en?? ep?ill?, ettei h?nen puheensa ollut totta. Yhdess? tuokiossa n?in toiveitteni h?vi?v?n ja suunnitelmieni hajoavan tuuleen. Ja tuo isku tyrmistytti minut aluksi niin, etten saanut ??nt? vastatakseni enk? voimaa poistuakseni. Oma itseni n?ytti ilmestyv?n eteeni kuin n?yss?, olin n?kevin?ni omien laihojen, kuihtuneitten kasvojeni katsovan vastaani kuin peilist?, silmiss? niin syv? toivottomuus, ett? olisin voinut surkutella itse?ni.
J?rkytykseni oli niin suuri, ett? du Mornay huomasi sen. H?n katsoi minuun entist? tarkemmin, mutisi nime?ni pariin kolmeen kertaan ja virkkoi viimein: "De Marsac? Ahaa, nyt muistan! Teh?n olitte Brouagen seikkailussa, ettek? ollutkin?"
Ny?k?ytin p??t?ni my?nt?misen merkiksi, ollen kykenem?t?n saamaan sanaa suustani ja niin j?rkytetty, ett? jollen olisi nojautunut sein??n, olisi p??ni retkahtanut rintaani vasten. Muisto i?st?ni, nelj?st? vuosikymmenest?ni ja k?yhyydest?ni painoi raskaana mielt?ni, t?ytt?en minut toivottomuudella ja katkeruudella. Olisin voinut itke?, mutta kyynelet eiv?t tulleet.
Herra du Mornay irrotti katseensa minusta ja teki pari lyhytt?, levotonta kierrosta edestakaisin huoneessa. Kun h?n j?lleen k??ntyi puhumaan minulle, oli h?nen ??nens? t?ynn? kunnioitusta, johon samalla sekottui sellaista harmia, jota kelpo mies voi tuntea n?hdess??n toisen niin kovassa pinteess?. "Herra de Marsac", h?n sanoi, "min? tunnen osanottoa teit? kohtaan. On h?pe?, ett? miehen, joka on kunnialla palvellut asiaamme, t?ytyy joutua niin suureen ahdinkoon. Jos minun olisi mahdollista lis?t? omaa seuruettani t?ll? hetkell?, niin pit?isin kunniana saada teid?t seuraani. Mutta min? olen tiukalla itsekin, ja niin me olemme kaikki, eik? Navarran kuningas suinkaan v?himm?n. H?n on nyt el?nyt kuukauden p?iv?t er??ss? mets?ss?, jonka herra de Rosny on hakkauttanut. Olen mainitseva teid?t h?nelle, mutta olisi pikemmin julmaa kuin yst?v?llist?, jollen varottaisi jo etuk?teen, ettei siit? voi mit??n seurata."
N?in sanoen h?n ojensi minulle k?tens?, ja ilahtuneena yht? paljon t?st? kunnioituksen osotuksesta kuin h?nen yst?v?llisist? sanoistaan min? karaisin j?lleen mieleni. Kouraantuntuvampi lohdutus olisi tosin ollut tarpeen, mutta sit? ei nyt ollut saatavissa. Kiitin h?nt? senvuoksi niinkuin taisin, ja n?hty?ni, ettei asia ollut autettavissa, j?tin hyv?sti ja vet?ydyin hitaasti ja surullisena pois huoneesta.
Mutta voi! Pois p??st?kseni minun oli astuttava ulkopuolella odottavien eteen, mihin du Mornayn yst?v?lliset sanat olivat minua huonosti varustaneet. Minun oli k?rsitt?v? odotushuoneen kujanjuoksu. Heti kun ilmestyin n?kyviin, tahi oikeammin heti kun ovi oli sulkeutunut takanani, tervehdittiin minua pilkkahuudolla. Yhden huutaessa: "Tiet?! Tiet? miehelle, joka on n?hnyt kuninkaan!" tervehti toinen minua t?ylt? kurkkua Guyennen maaherrana, ja kolmas pyysi paikkaa rykmentiss?ni.
Syd?meni oli miltei haletakseen t?ynn? noita pilkkapuheita kuullessani. Minusta tuntui halpamaiselta, ett? nuo nuorukaiset, joilla oli kaikki taistelunsa viel? edess?p?in, pitiv?t minua pilansa esineen? yksinomaan k?yhyyteni perusteella. Mutta tiesin hyvin, ett? jos olisin pys?htynyt heit? nuhtelemaan, olisi asia siit? vain pahentunut, ja lis?ksi oli mieleni niin kipe?, ett? tuskin olisin voinut puhuakaan. Koin siis kiiruhtaa heid?n v?litseen niin joutuin kuin saatoin, p?? kumarassa, h?pe?n ja masennuksen painamana. T?ll? tavoin - ihmettelen ettei heid?n joukossaan ollut ket??n niin jalomielist?, joka olisi s??linyt minua - olin melkein saapunut ovelle ja aloin jo hengitt??, kun huomasin edess?ni juuri saman nuoren hovinaisen, jota aikaisemmin olen kuvannut. Jokin seikka oli sill? hetkell? k??nt?nyt h?nen huomionsa pois minusta, eik? h?n huomannut minun likeist? naapuruuttani ennenkuin h?nen toverinsa siit? huomauttivat. Silloin h?n k??nn?hti kuni yll?tettyn?, ja n?hdess??n minut niin likell? itse??n, ett? jalkani oli v?h?ll? koskettaa h?nen hameensa lievett?, h?n astahti nopeasti syrj??n ja heitt?en minuun katseen, joka oli yht? julma kuin h?nen liikkeens?kin, vet?isi helmuksensa pois kosketuksestani.
Tuo loukkaus koski minuun, en tied? miksi, syvemmin kuin joka taholta satelevat pilkkasanat, ja ?killisen mielijohteen vaikutuksesta min? pys?hdyin ja syd?meni katkeruudessa avasin suuni puhumaan. "Neiti", sanoin min?, kumartuen syv??n - sill?, kuten sanoin, h?n oli pieni ja enemm?n keijukaisen kuin naisen n?k?inen, vaikka h?nen kasvonsa ilmaisivat sek? ylpeytt? ett? itsep?isyytt? - "Neiti", sanoin min? vakavasti, "vaikka en t?m?n paremmalta n?yt?, niin olen taistellut Ranskan puolesta! Voitte tulla viel? tiet?m??n - ja siet?m??nkin - ett? maailmassa on kehnompaakin kuin k?yh? aatelismies!"
Sanat olivat tuskin p??sseet suustani, kun jo kaduin niit?, sill? Mathurine, narri, joka seisoi vieress?ni, oli kerke? k??nt?m??n ne naurettaviksi. H?n kohotti k?sivartensa ylitsemme ik??nkuin siunatakseen meit? ja huusi, ett? kun herra oli saanut niin suuren viran, h?n halusi nyt morsianta sit? sulostuttamaan. T?m? sai meihin kohdistumaan valtavan naurunhohotuksen ja joitakin karkeita kokkapuheita, ja nuoren tyt?n kasvot karahtivat tulipunaisiksi.
Seuraavassa tuokiossa huusi jokin ??ni joukosta karkeasti: "Koristakaamme h?nen h??pukuaan!" ja samassa singahti makealeivos vasten kasvojani. Sitten seurasi toinen toistaan, peitt?en minut jauhoilla ja sokerinmuruilla. T?m? oli viimeinen pisara. Unohtaen hetkeksi miss? olin, min? k??nn?hdin heihin p?in tulipunaisena ja raivostuneena, viiksikarvojeni kohotessa vihasta pystyyn. Seuraavassa tuokiossa palasi ylivoimaisena tunne voimattomuudestani ja herkk?tuntoisuuden mielett?myydest?, ja painaen p??ni alas min? sy?ksyin ulos huoneesta.
Luulen ett? nuorimmat heid?n joukostaan juoksivat j?less?ni, ja ett? huuto! "Vanhoja vaatteita!" seurasi minua aina asuntoni ovelle Coutellerie-kadulle. Mutta hetken kurjuus ja harras halu p??st? huoneeseeni yksin?isyyteen t?yttiv?t mieleni niin, etten kiinnitt?nyt siihen huomiota, enk? ole varma siit? oliko se totta vai kuvittelua.
The House of the Wolf: A Romance by Stanley John Weyman
Kaelyn devoted three years tending to her husband after a terrible accident. But once he was fully recovered, he cast her aside and brought his first love back from abroad. Devastated, Kaelyn decided on a divorce as people mocked her for being discarded. She went on to reinvent herself, becoming a highly sought-after doctor, a champion racer, and an internationally renowned architectural designer. Even then, the traitors sneered in disdain, believing Kaelyn would never find someone. But then the ex-husband’s uncle, a powerful warlord, returned with his army to ask for Kaelyn’s hand in marriage.
COALESCENCE OF THE FIVE SERIES BOOK ONE: THE 5-TIME REJECTED GAMMA & THE LYCAN KING BOOK TWO: THE ROGUES WHO WENT ROGUE BOOK THREE: THE INDOMITABLE HUNTRESS & THE HARDENED DUKE *** BOOK ONE: After being rejected by 5 mates, Gamma Lucianne pleaded with the Moon Goddess to spare her from any further mate-bonds. To her dismay, she is being bonded for the sixth time. What’s worse is that her sixth-chance mate is the most powerful creature ruling over all werewolves and Lycans - the Lycan King himself. She is certain, dead certain, that a rejection would come sooner or later, though she hopes for it to be sooner. King Alexandar was ecstatic to meet his bonded mate, and couldn’t thank their Goddess enough for gifting him someone so perfect. However, he soon realizes that this gift is reluctant to accept him, and more than willing to sever their bond. He tries to connect with her but she seems so far away. He is desperate to get intimate with her but she seems reluctant to open up to him. He tries to tell her that he is willing to commit to her for the rest of his life but she doesn’t seem to believe him. He is pleading for a chance: a chance to get to know her; a chance to show her that he’s different; and a chance to love her. But when not-so-subtle crushes, jealous suitors, self-entitled Queen-wannabes, an old flame, a silent protector and a past wedding engagement threaten to jeopardize their relationship, will Lucianne and Xandar still choose to be together? Is their love strong enough to overcome everything and everyone? Or will Lucianne resort to enduring a sixth rejection from the one person she thought she could entrust her heart with?
Maia grew up a pampered heiress-until the real daughter returned and framed her, sending Maia to prison with help from her fiancé and family. Four years later, free and married to Chris, a notorious outcast, everyone assumed Maia was finished. They soon discovered she was secretly a famed jeweler, elite hacker, celebrity chef, and top game designer. As her former family begged for help, Chris smiled calmly. "Honey, let's go home." Only then did Maia realize her "useless" husband was a legendary tycoon who'd adored her from the start.
Yelena discovered that she wasn't her parents' biological child. After seeing through their ploy to trade her as a pawn in a business deal, she was sent away to her barren birthplace. There, she stumbled upon her true origins—a lineage of historic opulence. Her real family showered her with love and adoration. In the face of her so-called sister's envy, Yelena conquered every adversity and took her revenge, all while showcasing her talents. She soon caught the attention of the city's most eligible bachelor. He cornered Yelena and pinned her against the wall. “It's time to reveal your true identity, darling.”
Betrayed. Abandoned. Left to die. Lilac had given everything to Alpha King Kael-her love, her loyalty, her very soul-only to be cast aside when his fated mate arrived. The fragile Omega not only stole Kael's heart but destroyed everything Lilac had built, leaving her broken and watching her family perish. As Lilac took her final breath, the last thing she saw was Kael holding the woman who had ruined her. But death was not the end. When Lilac's eyes opened, she was back, six years in the past, standing in the ceremony where she was first chosen as Kael's mate. The goddess had granted her a second chance. But this time, she would not be the same naive woman who loved blindly. This time, she would fight. She would take back what was hers. Yet, with every choice she makes, the future begins to shift. Kael's half brother Alaric showed up in the picture. Fate is no longer predictable, and the kingdom's destiny is no longer set in stone. As Lilac walks a new path, one question haunts her: Is she rewriting her salvation... or her doom?
Linsey was stood up by her groom to run off with another woman. Furious, she grabbed a random stranger and declared, "Let's get married!" She had acted on impulse, realizing too late that her new husband was the notorious rascal, Collin. The public laughed at her, and even her runaway ex offered to reconcile. But Linsey scoffed at him. "My husband and I are very much in love!" Everyone thought she was delusional. Then Collin was revealed to be the richest man in the world. In front of everyone, he got down on one knee and held up a stunning diamond ring. "I look forward to our forever, honey."
© 2018-now CHANGDU (HK) TECHNOLOGY LIMITED
6/F MANULIFE PLACE 348 KWUN TONG ROAD KL
TOP